Osallistun myös Tarinamaanantain Jälki-haasteeseen tällä tarinalla.

Hiirulaiset

Nuorempi tyttäreni toi aikoinaan, ollessaan muistaakseni yhdeksän korvilla kotiin lemmikeikseen kaksi valkoista hiirtä ja niin kutsutun tanssihiiren kolmantena.  Minun erehdykseni oli  se, että sanoin hänelle: - Kysy Repalta. 

Olin  ihan varma, että mieheni olisi vastannut kieltävästi. Ei olisi pitänyt, sillä ällistyksekseni hän antoikin luvan. Ei voinut olla totta. Mutta ei siinä mikään auttanut, en voinut sanojani pyörtää. Olisi uskottavuus mennyt.

Siinä minä sitten jäin seuraavana aamuna molempien tyttärieni lähdettyä kouluun ja mieheni työhön yksin huolehtimaan kolmesta jyrsijästä. Ihan niin kuin ei olisi ollut muuta tekemistä.  Kotityöt ja opiskelu ja järjestöhommat.

Ei siinä mitään:  tehty mikä tehty.  Sanottu mikä sanottu.  Ne valkoiset hiiret saivat toistaikseksi olla vanhoissa kenkälaatikoissa, joissa ne olivat yönsäkin viettäneet.  Sen sijaan tanssihiirestä, joka oli nukkunut siinä laatikossa, jossa oli tullutkin, ei aamulla näkynyt enää jälkeäkään.  Auta armias!  Minulta meni tuon hiiren etsimisessä - kahden muun vahtimisen ohella -  reilusti pari tuntia,  ennen kuin näin tuon vekkulin iloisesti heilumassa tiskirätissä.

Ei muuta kuin bailaava hiiri muoviämpäriin ja vettä pieneen kupposeen.  Mutta sepäs ovela kaatoi kupin ja hyppäsi helposti ämpärin reunalle. Mokoma, nyt et karkaa, kiljuin mielessäni, ehkä ääneenkin, ja otin ballerinaa, vai liekö ollut ballerino, hännästä kiinni ja ämpäriin.  Tämä toistui useita kertoja, enkä uskaltanut väistyä ämpärin äärestä mihinkään, koska olisin taas joutunut etsimään sitä veijaria.

Sitä menoa jatkui iltapäivään, kunnes tytöt tulivat kotiin.  Ojensin tanssihiiren ja laatikon nuoremman tyttäreni käteen ja julistin julman tuomioni: - Tämä tässä lähtee nyt välittömästi tästä huushollista. Se on liian villi minun makuuni. Nuo kaksi muuta saavat jäädä, sanoin.  Tyttäreni yritti väittää vastaan, mutta minä en luovuttanut.  Ja niin hän joutui viemään ballerinan tai ballerinon takaisin sinne, mistä se oli saanutkin.

O lisihan se pitänyt arvata,  vaikka olin vannottanut, että tytön piti hoitaa kanssa ne hiiret, eihän tuo mitään hoitanut.  Katinhäntää.  Olimme laittaneet lemmikeille pesän  kahteen eri laatikkoon, jotka olivat läpinäkyvää muovia ja mahdollistivat siten niiden touhujen seuraamisen.  Ehkä niiden erottaminen toisistaan ei ollut aivan oikeaoppista.  Mutta pelkäsimme, että huusholli olisi ollut pian täynnä hiirulaisia.  Kukaan meistä ei ollut edes osannut määritellä, mitä sukupuolta nuo jyrsijät olivat. 

Pikku hiljaa olin kiintynytkin niihin hoidokkeihini  nuoremman tyttäreni lailla, vaikkei tämä laittanut tikkua ristiin niiden hoitopuoleen.  Minä sain huolehtia niiden liikunnastakin pesälaatikon ulkopuolella. Se olikin tarkkaa puuhaa.  Noin pieni olentohan saattoi piiloutua melkein minne vain. Lopulta  jouduimme kuitenkin niistä lemmikeistä luopumaan, sillä toisella tyttärelläni oli alkanut ilmetä selviä allergiaoireita.  

L uopuminen ei ollut aivan yksinkertaista, piti löytää niille hiirulaisille uusi koti.  Parin päivän kuluttua tyttäreni vei lopulta hiiret  jollekin  luokkatoverilleen,  ja huokasin helpotuksesta. Mutta aivan liian aikaisin.  Seuraavana aamuna kello kuusi soi puhelin ja toisessa päässä pieni tyttö itki korvaani:  -  Mun äiti sanoi, etten mä saa pitää näitä  hiiriä.  -  Hyvä, sanoi minä, palataan asiaan myöhemmin. Me vielä nukutaan. 

Kello kahdeksalta soi ovikello,  ja oven takana oli se pieni tyttö hiirulaisten kanssa. Auta armias, taasko se hiirirumba alkaa, ajattelin ja sanoin ääneen tyttärelleni:  - Eiköhän olisi parasta, että koulusta tultuasi veisit nämä hiiret sinne, mistä olet ne saanutkin. En minä muuta ratkaisua tähän löydä. Emmehän me voi hiiriä tai muitakaan eläimiä pitää sisaresi terveyden kustannuksella.

-  Emme tietenkään, sanoi pieni tyttäreni tuskin kuuluvasti. Ei tainnut olla itku kaukana.  Voi pikku hiirulaista, ajattelin, vaikkei tuo nimittely sopinut ollenkaan tälle hulivilityttärelleni.  Pian sain kuitenkin ihan muuta miettimisen aihetta, kun vein vuotta vanhempaa tytärtäni allergiatesteihin.   (RVC)