NÄKEMIIN  TAIVAASSA 

 

Se oli hänen viimeinen keväänsä. 

Kahdeskymmenesneljäs.

Kuoleva äitini synnytti minulle

suloisen pienen sisaren,

niin toivotun, niin odotetun.

Mutta hänet riistettiin minulta

pois.  Säälittä.

 

Näin siskoni useinkin

milloin minkäkin pikku tytön

karkaavassa katseessa.

 

Ajattelin häntä alati.

Miten olisin häntä etsinyt.

Ja löydettyäni miten olisin

hellinyt ja  pitänyt hyvänä

ja lujasti kiinni,

enkä enää päästänyt pois.

 

              ♥

 

Aikuisena annoin etsimisen

Pelastusarmeijalle.

 

Oli viisi onnentäyteistä päivää,

viisi kokonaista päivää

täynnä naurua, syleilyjä

ja ilonkyyneleitä.

Ja sanoja, niin paljon sanoja

ennen lausumattomia.

 

Oli siellä isäkin.

Liian monen surun murtama isä.

Niin suuresta ihmeestä hän

ei ollut selvitä.

Niinä  suurenmoisina päivinä

hän ei silti koskenut pulloon.

Kertaakaan.

 

            ♥

 

Sitten kaikki loppui.

 

Karkeasti kieltäytyen,

ehdottomasti itsensä eväten

juuri palautettu pikkusisko,

pyyhkäisi minut

pois elämästään.

Kuin rauhanhäiritsijän.

 

En ikinä ymmärtänyt, miksi?

Se on yhä salaisuus.

Mitä olin hänelle tehnyt?

Missä erehtynyt?

 

Olinhan vain rakastanut,

niin suuresti rakastanut,

kaikella sillä hellyydellä,

jota olin lapsuusvuosinani

säilönyt sydämeeni.

 

Annettuani sydämeni

ohjailla kulkuani,

iloineen ja suruineen,

pohjia myöten

elettyjen vuosien jälkeen

tein viimeisen yrityksen.

Ja lähetin onnittelukirjeen.

Kunpa en olisi!

 

              ♥

 

Vastausta ei tarvinnut odottaa

pitkään.  Se lävisti sydämeni.

 

Haukkumakirje,

täynnä herjoja, uhkauksia ja

uskomattomia loukkauksia. 

 

Olisi kuollut, niin sieluni

syvyyksiin olisin haudannut.

Tuomittuna elinkautiseen

eroon, ilman valitusoikeutta.

Se mursi sydämeni.

 

Säälimättömän kynän armoton

tuomio teki minusta pikkusiskon.

 

Pienuudessani en voi kuin keinutella

elämän tuulessa,

Etsien lohtua sen suuren sylin

lumosta.

 

Onnellista loppuelämää,

siskoseni.

Näkemiin  taivaassa!

 

                    (RVC)