<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Isiä on yleensä vain yksi, kuten äitejäkin, mutta joillekin elämä on varannut useampiakin isiä tai äitejä tai molempiakin. Minullakin on ollut molempia kaksin kappalein.  Ensimmäisiä sain pitää viisi vuotta.  Tai melkein sillä vajaan vuoden olin sotalapsena Ruotsissa. En siitä mitään muista, koska en sinne lähtiessäni ollut vielä täyttänyt kahta vuotta. Tosin isääkään en ylipäänsä paljon nähnyt, sillä hän oli sotimassa.  Melkein kaikissa valokuvissa hän onkin sotilaspuvussa, jopa hääkuvassakin.

 

Keväällä 1946 , ollessani viiden vanha, äitini kuoli keuhkotautiin synnytettyään pari kuukautta sitä ennen tytön, pikkusiskoni, joka annettiin suoraan sairaalasta adoptoitavaksi. Sen jälkeen en kuullut sisarestani mitään 22 vuoteen. Äidistäni minulla on hyvin hämäriä muistikuvia, viimeisenä muistona käyntini sairaalassa. Vein äidille kukkia, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. En tiedä, oliko hän silloin jo kuollut. Hänet haudattiin Lempäälään.

 

Olin kesän ja osan syksyä sukulaisten luona. Isääni en silloin muista nähneenikään. Ilmeisesti hän oli täysin surunsa vankina. Myöhemmin syksyllä minut lähetettiin Helsinkiin vastaanottokotiin, mistä ottovanhempani minut noutivat yhdeksän päivän kuluttua.

 

En tiedä syytä siihen, miksi en voinut jäädä sukulaisteni luo. En syyttele ketään, mutta asia on minua ihmetyttänyt, koska sukulaisia riitti. Varmaan he olivat asiaa kovasti pohtineet ja ajatelleet toimivansa minun parhaakseni. Eikä minulla valittamista olekaan. Ihmettelen vain. En muista juuri mitään äitini kuolemaa edeltäneestä elämäni alkutaipaleesta. Tässä kohtaa elämässäni on eräänlainen musta aukko.

 

Elämä on kuitenkin ihmeellistä. Ensimmäisen puolisoni kautta selvisi isäni asuinpaikka. Hänen ystävänsä veli oli mennyt naimisiin isäni sisaren kanssa. Ja sitä kautta sain tietää isästäni. Joitakin vuosia kului kuitenkin ennen tapaamistamme erään sukulaisen hääjuhlissa, jonne menin yhdessä nuoremman, silloin kolmivuotiaan tyttäreni kanssa.

 

Ensin en kyllä tuntenut mitään. Minulle hän oli täysin vieras ihminen. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaakaan hänestä. Ja nyt isäni kasvoista näki jo, että hän oli alkoholisti. Tosin hän vielä silloin kävi töissä viikolla. Perjantai-illasta sunnuntai-aamuun hän ryyppäsi. Sunnuntaisin iltapäivällä hän kuitenkin kävi säännöllisesti valmentamassa poikia jalkapallon jaloon lajiin.

 

Minua hän suorastaan palvoi, mikä oli oikeastaan vähän kiusallistakin. Minulle tuli sellainen tunne, että hän ennen kaikkea näki minusta äitini, jota hän ei ollut voinut unohtaa, vaikka oli ollut äitini kuoleman jälkeen kaksikin kertaa naimisissa. Toista avioliittoa ei kestänyt kauan, kolmas melkein hänen kuolemaansa asti.

 

Kävin muutaman kerran hänen luonaan Tampereella, ja kerran tapasimme siskonikin, joka on Tampereen asukkeja hänkin. Jossain vaiheessa yhteytemme katkesivat kuitenkin uudelleen. Oikeastaan minä ne katkaisin, koska – ikävä sanoa – isäni puhelinsoitot juovuspäissä alkoivat jo häiritä perherauhaamme.

 

Surullinen tapaus tämä biologinen isäni. Muutettuani tänne Italiaan, lähetin hänelle kirjeen, jossa kerroin muutostani ja uudesta miehestäni. Se tuli takaisin ja kuoressa luki: osoite tuntematon. Eikä hänen olinpaikkaansa tiennyt kukaan. Tyttäreni Suomessa sai kuitenkin selville isäni sisaren yhteystiedot, ja otinkin häneen oitis yhteyden.

 

Tätini kertoi, että isäni oli kuollut putkassa pari kuukautta aikaisemmin. Veressä hänellä oli ollut noin neljä promillea alkoholia.

 

Auta armias, mutta se ei ollut ainoa suru-uutinen. Soitin seuraavana päivänä isäni viimeiselle, hänestä  jo eronneelle vaimolle. Tämä kertoi että hänen poikansa, jonka isäni oli ottanut nimiinsä, oli ampunut itsensä viikon kuluttua isäni kuolemasta. Tämä "melkein veljeni" oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hänellä oli ollut taloudellisia vaikeuksia, ja kaiken kukkuraksi hänen pieni poikansa oli kuollut muutaman kuukauden ikäisenä,  ja "veljelleni" oli kerrottu, ettei hän saisi vaimonsa kanssa ikinä tervettä lasta.

 

Kaikki tämä tapahtui sellaisena aikana, jolloin myös italialaisella miehelläni oli surua oman veljensä kuoltua auto-onnettomuudessa. Kaiken kukkuraksi taisin vielä potea ns. kulttuurisokkiakin pahimmillaan. 

 

Syksyllä Suomen matkallani kävin sitten myös Tampereella jättämässä isälleni viimeisen tervehdyksen. Löysin hänen nimensä luettelosta, jossa olivat uurnalehtoon haudattujen vainajien nimet. Mutta missä kohtaa hänen uurnansa siellä on, ei ole tietoa. 

 

Nyt minulle oli jäänyt vanhemmistani enää suurenmoinen ottoäitini, joka tuntui vain paranevan

vuosien myötä.  Ottoisäni oli kuollut jo pari vuotta ennen Italiaan muuttoani. Itse asiassa olin viimeinen omainen, jonka hän näki ennen kuolemaansa. Äitini oli mennyt kotiin lepäämään vietettyään toista vuorokautta isän vierellä. Onneksi lähdin heti sairaalaan häntä katsomaan, ja olinkin viimeinen omainen, joka hänet näki elossa. En ollut koskaan tuntenut häntä niin läheiseksi kuin niinä muutamina tunteina. Sinä yönä hän nukkui pois. (RVC)

PS. Ottovanhemmistani kerron lisää joskus toiste.  Muistelemista on vaikka kuinka paljon. Siitä tuleekin iloisempi tarina. Vastoinkäymisten lisäksi elämääni on mahtunut myös paljon iloista muisteltavaa.