Lumi  on italialaisille sen verran  harvinainen ilmiö, ettei siihen yleensä varauduta ollenkaan. Niinpä sitten ollaankin helisemässä, kun kuitenkin joskus alkaa yllättäen  pyryttää, ja maa on yhtäkkiä valkoisena. Tosiasia onkin, ettei lunta välttämättä, ainakaan täällä meidän kylässä, tule koko talvena, tai sitä tulee niin vähän, että se sulaa yhtä pian pois kuin oli tullutkin. Tai jos pyryttää vähän enemmän, viimeistään kolmantena päivänä ollaan yleensä jo ilman lunta.

 

Tosin eräänä talvena lunta tuli oikein rutkasti,  ja se viipyikin silmieni ilona peräti viikon. Myös kylän lapset tekivät innoissaan lumipalloja  ja jonkun lumiukonkin. Ja siellä täällä  kylän ukot lapioivat lunta kaduilla tehdäkseen tilaa autoille. Miehenikin lapioi talomme edustaa ahkerasti.

 

Samalla kun minä innoissani ihailen ikkunasta avautuvaa kauniin valkoista näkymää, lisääntyy mieheni huolestuminen sitä mukaa, kun lumipeite pihalla ja puiden oksilla kasvaa. Ykkösongelmana on, miten päästä töihin, kun ei ole vähäisen käytön takia tullut hankittua talvirenkaita. Pahimmassa tapauksessa ne korvataan ketjuilla, joiden kiinnittäminen ei ole aivan yksinkertaista.  Ja sitten ne on taas poistettava, kun lumi on sulanut.

 

Yllättäähän lumentulo välillä Suomessakin, kuten kuulin uutisista

tapahtuneen joitakin päiviä sitten.Mutta italialaisille se on aina yllätys, 

ja aiheuttaa pienemmän tai suuremman kaaoksen. Liikkuminen koko

maassa vaikeutuu, jopa lentäminenkin. 

 

Jouduin kokemaan sen henkilökohtaisesti eräänä lauantaina marraskuussa 1998, kun minun piti lentää Suomeen ulkosuomalaisparlamentin (USP) istuntoon, jotka olivat maanantaina ja tiistaina. Kaiken kukkuraksi olin USP:n Välimeren aluetta edustavana varapuhemiehenä kutsunut koolle aluekokouksen Suomi-Seuran tiloihin Kruunuhaassa. Helsinkiin oli siis päästävä hinnalla millä hyvänsä.

 

Joskus varhain aamuyöstä lähtöpäivänä mieheni herätti minut ja kehotti vilkaisemaan ulos ikkunasta. Tein työtä käskettyä,  ja yllätys, yllätys, maa oli ihan valkoisena. Auta armias! Murphyn laki oli taas toiminut.

Siis: jos jotakin voi mennä pieleen, se menee pieleen pahimmalla mahdollisella tavalla.

 

Siitäpä tulikin tenkkapoo, miten päästä lentoasemalle. Enää ei sinä yönä nukuttu. Aloimme pohdiskella, mitä vaihtoehtoja olisi tarjolla. Edellisessä autossa oli ollut talvirenkaat, mutta tähän uuteen ei ollut vielä ehditty hankkia. Eivätkä ketjutkaan olleet siihen sopivia. 

 

Mieheni arveli, ettei lentokone lähtisi mihinkään. Siihen en kuitenkaan voinut luottaa. Ensi töikseni soitinkin lentoasemalle, jossa ei osattu koneen lähdöstä kertoa mitään varmaa. Seuraavaksi soitin Finnairille Suomeen, vaihtaakseni jatkolennon Roomasta Helsinkiin toiseen lentoon samana päivänä. Soittaessani  Falconaran lentoasemalle uudelleen,  sain kuulla, että kone oli lähtenytkin ilman minua,  ja että kaikki muut sen päivän lennot oli peruutettu.

 

Auta armias! Lippuni oli mennyt hukkaan, eikä sitä kukaan korvaisi. Finnairin koneeseen en enää olisi ehtinyt junalla, ja niin ei auttanut muu kuin tarttua taas luuriin ja soittaa uudelleen Finnairille.  

 

Milanosta olisi ollut vielä yksi lento sinä iltana, mutta siihenkään en olisi ehtinyt. Junamatka Milanoon kestää viitisen tuntia,  ja siihen oli lisättävä vielä matka Milanosta Linaten lentokentälle,  jossa olisi pitänyt olla ainakin tunnin, pari ennen koneen lähtöä, koska piti vaihtaa lippukin.   

 

Ei auttanut muu kuin ottaa seuraavan päivän lento Milanosta Helsinkiin,

mikä merkitsi yöpymistä Milanossa jossain hotellissa. Avukseni tuli tässä

tilanteessa internet,  ja löysinkin sieltä kohtuullisen hintaisen hotellin

rautatieaseman läheltä. Varasin puhelimitse hotellihuoneen,  ja päivällisen

jälkeen mieheni vei minut rautatieasemalle.

 

Aseman tienoot eivät liene mukavia paikkoja pimeällä missään

kaupungissa,  ja Milanosta olin lukenut hurjia juttuja lehdistä.Kaikki

meni kuitenkin hyvin. Aseman seudun kadut olivat tyhjiä ja jäätyneen

lumen peitossa. Ja jossain vaiheessa raahatessani matkalaukkua

perässäni, ilmestyi jostain avukseni herrasmies, joka saattoi minut

hotellin ovelle ihan hyvän hyvyyttään.   

 

Hieman rauhattoman yön jälkeen, matkustin bussilla lentoasemalle,  ja kaikki sujui niin kuin pitikin.    Jätettyäni matkatavarat Helsingin rautatieasemalle ehdin nippa nappa kokoukseen Suomi-Seuraan, missä kaikki olivat  jo paikalla valmiina.

 

Sillä kertaa siis kaikki meni hyvin, mutta mitä siitä opimme.

Nähtävästi emme mitään, sillä ei meillä vieläkään ole talvirenkaita

tänä kesänä hankkimaamme uuteen autoomme.

 

© Paperivuorineuvos<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />