Olin bussissa matkalla lentokentältä yhteen Adrianmeren rannalla sijaitsevista lukemattomista hotelleista Senigalliassa. Tajusin välähdyksenomaisesti, että tänne minun olisi pitänyt tulla jo aika päiviä sitten. Oikeastaan en voi vieläkään lakata ihmettelemästä, miksi en ollut tullut tänne aikaisemmin.

Ensi hetkestä lähtien olin menettänyt sydämeni Italialle. Kaikessa tuntui olevan jotakin ennestään tuttua, ikään kuin olisin elänyt siellä edellisessä elämässäni. Mutta ehkä se johtui siitä, että siellä oli ja on kaikki, mistä olen aina uneksinut: Raffaellon madonnat, marmoriveistokset, joita en koskaan kyllästy katselemaan ja musiikki.

Itsekin olin haaveillut laulajattaren urasta, olin ottanut laulutunteja ja harjoitellut muutaman aariankin italian kielellä. Mutta sitten kirjoittamisesta oli tullut kohtaloni, osittain taloudellisistakin syistä.  Mistä kahden lapsen yksinhuoltaja olisi löytänyt rahaa laulutuntien ottamiseen.

Senigallia, joka sijaitsee 25 kilometriä pohjoiseen  läänin pääkaupungista, Anconasta, on italialaisittain pikkukaupunki ( 41.550 asukasta vuonna 2001).  Sillä on todella vanha historia, joka ulottuu jopa ajanlaskumme tuolle puolen.  Nykymuodossaan kaupunki on ollut olemassa ainakin 1400-luvulta lähtien. Keskiajasta kertovatkin useat historiallisen keskustan vanhat rakennukset. Mahtavaa Rocca della Rovere-linnoitusta  tai Rocca Roverescaa laajennettiin  roomalaisten toimesta vuonna 1350 sataman suojelemiseksi.

Vuodesta 1853 Senigallia on ollut yksi italialaisten suosituimmista rantalomakohteista Adrian meren puolella. Eikä ihme. Onhan siellä, niin sanotulla samettirannikolla 13 kilometriä "kultaista hiekkaa".  Ja miten  sininen onkaan Adrianmeri, ihan niin kuin postikorteissa, joiden värejä olin luullut liioitelluiksi.

Meren äärellä on lomakeskus satoine jollei tuhansine hotelleineen, joka talvella elää hiljaiseloa. Keskustan ja hotellien väliin jää huvilakaupunginosa. Pieniä kaksikerroksisissa taloja vieri vieressä pikkupuutarhoineen.  Toinen toistaan sievempiä eikä niiden joukosta löydä kahta samanlaista. Juuri kun kuvittelee nähneensä kaikista kauneimman, ilmestyy näköpiiriin toinen vielä entistäkin ihanampi. Niihin taloihin ja puutarhoihin minä kaikkein ensimmäiseksi ihastuinkin.

Perille, hotellin edustalle tulo keskeytti ajatukseni. Sovin Railin, helsinkiläisen rouvan kanssa, johon olin tutustunut lentokentällä, että menisimme yhdessä matkatoimiston järjestämään tiedotustilaisuuteen.  Olisi juuri sopivasti aikaa vähän siistiytyä ja purkaa tavarat sitä ennen.

Railikin oli matkalla yksin ja ilokseni sijoitettu samaan Royal-nimiseen hotelliin. Railikin oli eronnut, mutta lapseton. Nuorena tyttönä hän oli ollut jossain italialaisessa tanssiryhmässä vuoden, kiertänyt maata ristiin rastiin ja oppinut maan kielenkin. Itse hallitsin tasan 20 italian sanaa ja ymmärsin hieman enemmän koululatinan pohjalta.

Saimme tietää, että tiedotustilaisuus olisi reilun parin tunnin päästä Rotondassa, pyöreässä rakennuksessa meren päällä, minne johtaa leveä silta. Tuosta rakennuksesta kerrotaan Fred Bonguston laulamassa iskelmässä  Una Rotonda sul mare vuodelta 1964.  Kerron siitä ja sen historiasta siitä enemmän seuraavassa jaksossa. Onhan se juuri se kohtalokas kohtauspaikkamme (!).  (jatkuu)

 (RVC)