RUNOILIJAN OPPILAANA

Jotain hyvin epämääräisiä muistoja minulla on jo kansakoulunkin ajoilta, mutta varsinaiset koulumuistoni ovat Tyttönorssista, jota kävin Runeberginkadulla punaisessa talossa, jossa nykyään on Kauppakorkeakoulun kirjasto.

Ensimmäinen muistoni sieltä onkin jo pääsykokeiden ajalta. Meitä oli kansakoululuokaltani kolme tyttöä pyrkimässä tuohon Tipulaksi kutsuttuun Tyttönormaalilyseoon. Jostain syystä minulle silloin täysin tuntematon miesopettaja kutsui minut luokseen luokan eteen, ja sanoi: - Kyllä sinä varmasti pääset tähän kouluun.

Olin asiasta kovasti hämmästynyt, enhän edes tiennyt, kuka tämä opettaja oli. Lienenkö ollut kovin huolestuneen näköinen. Myöhemmin kuulin, että tuo opettaja oli kuuluisa runoilija Aaro Hellaakoski. 

Ja niinhän minä sitten pääsinkin kuten myös kaksi luokkatoveriani kansakoulusta. Hellaakoskesta tulikin sitten maantiedon ja luonnonhistorian opettajamme vähäksi aikaa. Valitettavasti saimme pitää tuon ihanan ja hyvin erikoisen opettajan, jota kutsuttiin koulussa Koukuksi, vain muutamia viikkoja, sillä hän oli sairastunut syöpään  ja kuoli vielä saman syksyn aikana. Hän oli tavattoman lapsirakas, mikä ei ollut kovin yleistä siihen aikaan. Ainakaan siinä koulussa. Kaikki hänen oppilaansa rakastivat häntä siitäkin huolimatta, että hän osasi olla ankarakin.

Sen verran lapsia monet meistä ensimmäisen A-luokan oppilaista vielä olivat, että erehtyivät pitämään sormia suussaan. Koukulla oli epämääräinen määrä tutteja, joita hän jakeli näille onnettomille. Nämä joutuivat pitämään määräajan näitä tutteja suussaan Koulun tunneilla. Itse en onneksi kuulunut näihin.


Takapenkillä istuvia auskultantteja kohtaan hän sen sijaan näytti olleen hyvinkin ankara. Päin vastoin kuin kaikki muut opettajat hän halusi, että me oppilaat poistuisimme ensimmäisinä luokasta, ennen auskultantteja. Ja kerran hän lähetti erään auskultantin siltä istuimelta kotiin hakemaan jotain vihkoa. 


Olen kuullut tästä erikoisesta runoilija-opettajasta, jonka runot ovat minulle hyvin rakkaita, monenlaisia tarinoita vanhemmilta tyttönorsseilta. Kovin pienikokoisen, myöhemmin  oopperalaulajattarena kunnostautuneen Ritva Rajalan hän oli nostanut syliinsä näyttämään jotain paikkaa kartalta. Ja muistaakseni kerran myös laulamaan.

Yhdysvalloissa jo pitkään asunut Anja Miller puolestaan kertoi minulle, että Koukku oli kerran lähettänyt hänet Museokadulla olevaan kotiinsa hakemaan kuivia sukkia, kun tytöllä oli koulumatkalla jalat kastuneet.


Myös meidän luokkamme oli kovasti järkyttynyt olemukseltaan karun, mutta sydämeltään suuren Koukun sairastumisesta, ja me lähetimme hänelle kukkia pikaisen paranemisen toivotuksineen.  Joitakin päiviä myöhemmin luokkamme sai Koukulta herttaisen kirjeen:  Rakkaat I A:n vauvat jne, 


Joitakin viikkoa myöhemmin tuli surullinen sanoma Koukun kuolemasta.  Me itkimme kaikki rakkaan opettajan poismenoa. Koukun kuva ja kirje kehystettiin, ja ne seurasivat meitä koko kouluajan abiturienttiluokalle asti.

Koulumme kuoroon kuuluvana sain olla läsnä myös suuren runoilijan hautajaisissa.  Lauloimme hautakappelissa ja haudalla rakastetulle opettajalle.  Koukun langon ja hyvän ystävän Wäinö Aaltosen veistämä hautakivi on kovasti pelkistetty. Voisi sanoa, että se on aivan Koukun näköinen.

Aaltonen tunsi hyvin sisarensa puolison, ja he olivat yhdessä tehneet matkan Euroopan halki Italiaankin, jossa Hellaakoski loisti tiedoillaan, vaikka Italiassa monesti käynyt ja asunutkin Aaltonen oli kuvitellut toimivansa oppaana.


Hellaakoski oli jättänyt minunkin lapsen sydämeeni pysyvän jäljen, ja hänen runonsa ovat vuosien saatossa käyneet minulle aina vain rakkaammiksi. Ne ovat niin taitavasti rakennettuja ja sydämeen käyviä. (RVC)