Aina silloin tällöin täällä vieläkin Suomi-ikävä yllättää ja kaipaan erityisesti omaisiani, ystäviäni ja sukulaisiani. Usein tartunkin silloin puhelimeen. Joskus kaivan esiin vanhat valokuvat ja tänne minulle lähetetyt postikortit, minkä seurauksena  nostalgia vain vahvistuu.

Selaillessani taas kerran tänne Italiaan saamiani kortteja, jotka olen tarkkaan tallentanut, käsiini osui noin puolen arkin kokoinen kaunis onnittelukortti. Sen kannessa on kaunis vaaleanpunainen ruusu ja jotain muitakin vaaleanpunaisia kukkia ja lisäksi perhonen, jonka siivissä on turkoosia, ja lisäksi sanat Parhaimmat Onnittelut. Kurkistan kannen sisään ja siellä lukee:

Helsinki <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />27.12.1990.  Lämpöiset Onnittelut Morsiusparille!  Toivottavasti avioliittosi kestää elämäsi loppuun asti! Sydämellisin terveisin Äiti, luki kortissa.          

Se on sellainen soiva kortti,  ja uskokaa tai älkää, se soi vieläkin melkein 16 vuoden jälkeen.  Uskomatonta. Se on ikään kuin äitini tervehdys jostain sieltä, minne vainajat menevät. 

Silloin lähes kuusitoista vuotta sitten olimme vihdoin viiden vuoden odotusajan jälkeen päässeet naimisiin.  Ihan oikein: päässeet. Itse olin saanut edellisestä miehestäni lopullisen eron vielä Suomessa asuessani.  Eihän siellä tarvinnut asua erillään silloinkaan kuin vuoden eron saadakseen. Mutta mepä erosimmekin sulassa sovussa.

Täällä kaikki tapahtuu paljon hitaammin.  Itse asiassa mieheni entinen vaimo, suomalainen hänkin, olisi ollut vapaa solmimaan uuden avioliiton milloin vain. Sen hän teki kuitenkin vasta paljon myöhemmin ja on nyt pienen pojan onnellinen äiti.

Toisin oli tulevan mieheni laita. Suomessa haetun avioeron voimaan saattaminen Italiassa kesti uskomattoman kauan. Se se vasta olikin olevinaan mutkikas juttu, ja joka kerta kun jo ehdimme ajatella, että vihdoinkin voisimme mennä naimisiin, asianajaja tarvitsi taas jonkin uuden paperin oikeudenkäyntiä varten. Byrokratian ihmemaa tosiaan.

Kun lopulta ero oli voimassa, emme malttaneet odottaa kesään asti avioituaksemme Suomessa, vaan teimme sen täällä Italiassa heti joulun jälkeen 16 vuotta sitten, jolloin olin asunut Italiassa jo yli viisi vuotta.  Omaiseni ja ystäväni Suomessa eivät tainneet enää uskoa, että me koskaan naimisiin menisimmekään.

K

unnanjohtaja vihki sitten meidät lopulta kunnantalolla, joka on rakennettu 1600-luvulla. Komeat kulissit tärkeälle tapahtumalle. Huoneessa, jossa meidät vihittiin, on seinällä luettelo entisistä kunnanjohtajista, joukossa myös mieheni isoisä, mitä sitten nykyinen kunnanjohtaja erityisesti korosti. 

Olisin toivonut vihkiäispäiväksi Viattomien lasten päivää, mutta emme sitten sitä valinneetkaan,  koska se oli perjantai. Italiassa ei perjantaisin mennä naimisiin tai tehdä mitään muutakaan tärkeää. Jotain vanhaa taikauskoa, mutta varmuuden vuoksi valitsimme torstaipäivän, joka sattuikin olemaan appiukon syntymäpäivä, joten meillä olikin kaksinkertaisesti juhlimisen aihetta. 

Valitettavasti minun omaisistani ei ollut ketään läsnä sanoessamme: Si (Tahdon). Oli sentään yksi suomalainen, mieheni serkun vaimo, joka oli miehensä kanssa todistajanamme. Lisäksi oli paikalla kälyni sekä tapauksen videonauhalle ikuistanut todistajiemme tilaama ammattikuvaaja. 

Miehelläni oli yllään tyylikäs tumma puku,  ja hän oli todella komea ilmestys. Itselläni oli ylläni yksinkertainen kaksiosainen asu mustaa ja viininpunaista. Pienessä, vastoin kaikkia sääntöjä itse ostamassani kukkakimpussa oli vaaleanpunaisia ruusuja ja valkoisia liljoja.  

Sitten meistä otettiin vielä valokuva kunnanjohtajan ja todistajien pienen tyttären kanssa. Tytöllä oli käsissään  todistajien tuoma valkoinen kukkakimppu. Kuvassa on taustanamme Monte San Viton kunnan vaakuna. Vaakunassa on kruunun alla symbolinen kuva kuntamme kuudesta kukkulasta. Monte San Viton vaakunaa voi muuten ihailla myös Pyhän Pietarin kirkossa Roomassa.  

Vihkimisen jälkeen tarjosimme todistajille ja kälylleni hääkahvit ja itse rakentamaani kerrostäytekakkua, jonka harjalle olin muovaillut marsipaanista kaksi kuhertelevaa kyyhkystä.  

Naimisiinmenoamme juhlittiin vielä tammikuussa lounaalla Senigalliassa, jossa olimme ensi kerran tavanneetkin. Juhlalounaalla olivat läsnä kälyni ja todistajien lisäksi paikallisen Suomi-kerhon jäsenet. Saimme runsaasti kivoja lahjoja, mm. kaksi taulua, joista toisessa oli kuvattuna   kohtauspaikkamme,  pyöreä Rotonda-rakennus. 

Me puolestamme lahjoitimme jokaiselle juhlavieraalle perinteisen  bombonieran, pienen sievän, pitsistä ja silkistä valmistetun nyytin,  jossa on sisällä onnea tuottavia karamelleja. Meidät kuvattiin myös perinteisessä kakunleikkauspuuhassa. Kuvassa näkyy, että onnittelujuomia oli kohoteltu. Ja jossain vaiheessa kerhomme jäsenet lauloivat meille suomen kielellä sepittämänsä onnittelulaulun, joka kertoi hauskasti meidän tarinamme. Ihan tuli tippa silmään. 

En tiedä, ties vaikka äitini siellä jossain hymyilisi nähdessään, että vielä tässä yhteinen taival jatkuu. Kolmas kerta toden sanoo!  Ja hän tosiaan piti miehestäni. Kaikkihan hänestä pitävät.

©  Paperivuorineuvos<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />