Juhannuspäivän varhainen aamu ja takana Pohjolan yötön yö.  Taksi kyntää autioita katuja: Fleminginkatu-Helsinginkatu-Mäkelänkatu, ja maisemat alkavat muuttua aina vain vihreämmiksi. Suomen kesä hymyilee vielä täydessä raikkaudessaan. On niin autereinen olo. Mikä idea jättää taakseen tämä suvinen Suomi juuri suloisimmillaan!

En ole ummistanutkaan silmiäni koko yönä. Komennan ajatukseni kuriin. Tämä oli ainoa oikea vaihtoehto. Edessä on uusi työpaikka ja keskeytetty loma. Vielä saisin nauttia siitä reilun viikon verran. Pois oli lähdettävä ja jätettävä taakse kotinurkissa töllistelevät tekemättömät työt. Mitä muuta se olisi muuten ollut.  Uusi työ, uusi haaste, siihen tarvitaan voimia, joita olen nyt menossa hakemaan.

Nojaan päätäni taaksepäin ja suljen silmäni, joita kirveltää valvottu yö. Pakkaaminen oli jäänyt viime tippaan. Kuten aina, mutta nyt oli matkastakin päätetty vasta pari päivää sitten, kun tieto uudesta työpaikasta vahvistui.

Senigallia – samettirannikko, edullinen Italian matka, erilainen,  sanottiin mainoksessa. Eipä silti, ei siitä erilaisuudesta olisi ollut väliä. Enhän ollut koskaan ennen ollut Italiassa.  Outo nimi, jotenkin Afrikkaan viittaava viehätti. Sitä paitsi Italia oli aina kiehtonut minua.  Ja yliopistolla olimme aikoinaan porukalla menneet italian tunneillekin. Vaihtoehtona ollut Kreikan Rhodos ei tuntunut yhtä lupaavalta.

Lentopaviljonki on äkkiä edessämme. Odotuksen kiihko tiivistyy. Matkalla passintarkastukseen törmään kollegaan, joka on saattamassa tytärtään, Vaihdamme kuulumiset ja Ciao!

Matkaporukka on enimmäkseen keski-ikäisiä naisia ja vanhoja tai vähän nuorempia aviopareja. Romanssihaaveet voi siis jättää silleen. Parempi onkin. Säästyisin turhilta sydänsuruilta. Niillä on kuitenkin aina vaimo kotona odottamassa.

Koneessa läikytän kahvia hameelleni ja vieressä istuvan herran housuille. Mies ei joko huomaa tai ei ilkeä sanoa mitään.  Onneksi vaimolta on jäänyt välikohtaus huomaamatta.  Eivät ole kovin keskustelun haluisia, mutta saatuaan vähän viiniä, alkaa puhekin luistaa,  ja ennen kuin huomaankaan olemme jo perillä.

Lennämme upeitten maisemien yli, Alpit jäävät taakse,  ja ensivaikutelma maasta on henkeä salpaava.  Tuskin olen laskenut jalkani maan kamaralle Falconaran lentokentällä, kun tunnen jo olevani kotonani unelmieni maassa. Kuin olisin todella  tullut kotiin. Bella Italia,  miksi en ollut aiemmin tullut luoksesi. Tunne on niin outo, ettei sitä voi kertoa kenellekään.

(jatkuu)