Isäni oli kyllä puhunut siitä, että olin ollut sotalapsena Ruotsissa, harvojen tapaamisiemme aikana, mutta jostain syystä se ei minua silloin kiinnostanut niin paljon, että olisin kysellyt häneltä lisätietoja. Yhtäältä en ottanut todesta kaikkia isäni puheista, koska hänet tavatessani hän oli useimmiten ollut alkoholin vaikutuksen alaisena. Ja toisaalta elämässäni oli niin paljon muuta mielestäni tärkeämpää niihin aikoihin. Oma perheeni ja ennen kaikkea tyttäreni.
Tapasin isääni aika harvoin, sillä hän asui Tampereella, ja minä pääkaupunkiseudulla. Olin muuttanut sinne jo viisivuotiaana äitini kuoltua. Biologinen isäni ei ilmeisesti pystynyt pitämään minusta huolta. Äitini kuolema oli hänelle kova paikka. Ja alkoholiongelmakin lienee ollut jo todellisuutta silloin.
Ehdin olla Pitäjänmäellä vastaanottokodissa yhdeksän päivää, ennen kuin ottovanhempani tulivat minua noutamaan. Sain tietää biologisen isäni olinpaikasta ensimmäisen mieheni kautta. Hänen ystävänsä veli oli mennyt naimisiin isäni sisaren kanssa. Maailma on pieni. Suomi erityisesti. Olen tavannut tuon tätini ja hänen miehensä, joka on rovasti Hyvinkäällä useampaan otteeseen.
Yhden heidän pojistaan tapasin ensimmäisen kerran täällä Italiassa, jossa hänkin on asunut jo vuosikausia ja hänellä on italialainen vaimokin. Se oli intensiivinen ensitapaaminen. Puhuin niin paljon ja lauloin Suomi-kerhon pikkujouluissa yhden vuorokauden aikana, että seuraavana päivänä en saanut sanaa suustani kuuluville.
Olin asunut Italiassa noin vuoden verran, kun biologinen isäni kuoli. Putkassa. Se järkytti tietysti minua kovasti. Kaiken lisäksi se sattui aikaan, jolloin minulla oli pahin kulttuurisokki meneillään. Myös mieheni veli oli kuollut sinä keväänä yllättäen auto-onnettomuudessa. Ja soitettuani isäni entiselle vaimolle, sain tietää, että tämän poikakin, jonka isäni oli ottanut nimiinsä oli viikkoa myöhemmin ampunut itsensä. Kolme järkyttävää kuolemantapausta oli jo melkein liikaa kestokyvylleni.
Mutta palatakseni tuohon sotalapsiasiaan: Jossain vaiheessa aloin kiinnostua asiasta yhä enemmän. Ja lopulta ottoserkkuni Esko, joka sisarensa tavoin oli myös ollut Ruotsissa sotalapsena, kehotti minua käymään Kansallisarkistossa. Sieltä sainkin sitten asialle vahvistuksen päivässä erään Suomen reissuni aikana.
Papereista, jotka sain siellä käteeni kävi ilmi, Ritva Anneli Myyryläinen, s. 22.3.1941, oli ollut sotalapsi n:o S/1073. Papereissa isäni nimeksi oli ilmoitettu Kaarlo, vaikka se oli Kauko. Äitini oli ihan oikein Vieno. (Hänen toinen nimensä oli Kyllikki kuten myös ottoäitini Kertun toinen nimi. Aika jännä yhteensattuma nuo Kyllikit.)
Osoitteeksi oli ilmoitettu ensin Tampere, Pyynikintori 1.A. Se oli paikka, josta minut lähetettiin helmikuussa 1943. Se oli kuitenkin vedetty yli ja uutena osoitteena oli Viipuri, Linnankatu 11 D. Se oli siis paikka, jonne minut lähetettiin Ruotsista 27. 11.1943. ( Suomihan oli saanut sodassa Viipurin joksikin aikaa takaisin. Molemmat vanhempani olivat Viipurista kotoisin,)
Ulkomaan matkaa varten annetussa esteettömyystodistuksessa n:o 556 minun todettiin syntyneen Tampereella, vaikka kaikissa virallisissa papereissani on aina ollut syntymäpaikkana Kangasala. Päivämäärä paperissa oli 27. huhtikuuta 1942. Leima oli maksanut 15 markkaa.
Paperin kääntöpuolella lukee Stocholmstads Landeflygplats i Bromma uppvisat vid avresan 27. Feb. 1943. Polisen i Stockholm. Toinen leima oli 27.11. 1943 Ruotsiin suuntautuvan matkan tarkoituksena oli ollut "virkistys" ja lähettäjänä oli ollut Suomen Huolto. Ja esteettömyystodistus oli annettu kuuden kuukauden ajaksi. (Tosin aika näyttää venyneen yhdeksäksi kuukaudeksi.
Toisessa paperissa oli myös tuo ensimmäinen päivämäärä: Saap. 27/2-43 (1 214) Paperin kääntöpuolella on kerrottu sijoituspaikkana olleen Fru Alfhild Johansson, Löhingehut Horn.
Sotalapsena oloni vahvistus oli ensin alkuun pienoinen sokki. Osittain siksikin, että olisin halunnut tietää asiasta enemmän, mutta se näyttää jokseenkin mahdottomalta. Tuskinpa mainittu rouva on enää elossakaan. Ja osittain siksi, että vanhempani lähettivät vieraaseen maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, pienen lapsen, joka varmaankin oli juuri oppinut puhumaan suomea, eikä ymmärtäisi ruotsin kieltä, eivätkä ihmiset Ruotsissa ymmärtäisi hänen puhettaan.
En tuomitse biologisia vanhempiani siitä, että minut lähetettiin Ruotsiin. Ihmettelen vain. Ja ennen kaikkea minua harmittaa se, etten ymmärtänyt kuunnella isääni ja tehdä hänelle tarkentavia kysymyksiä silloin, kun se vielä oli mahdollista. (RVC)
Kommentit