Kielikylpyjä ja kielen huoltoa

Palasin juuri eilen Firenzestä, missä pidettiin viikonloppuna Italian Suomi-seurojen vuosikokous.  Ohjelmassa oli myös suomen kielenhuoltokurssi. Se oli muutaman tunnin pikakurssi, kun koko kurssin läpiviemiseen tarvittaisiin kaksikymmentä tuntia.  Mutta hyvä näinkin, sillä äidinkielen taito tuppaa ruostumaan ulkomailla asuessa.  Sitä paitsi kieli kehittyy ja uudistuu koko ajan, ja sen uutuuksista emme välttämättä saa heti tietoa tänne ulkomaille.

Olin kyllä ajatellut, etten mitään kielenhuoltoa olisi tarvinnut,  koska olen koko ajan käyttänyt paljon suomen kieltä suomalaisia lehtiä avustaessani. Mutta aina sitä jotain oppii,  ja itse asiassa oli tosi hauskaa ratkaista annettuja tehtäviä.

Itse asiassa olin saanut elämäni ensimmäisen kielikylvyn jo alle kaksivuotiaana sotalapsena Ruotsissa,  juuri opittuani puhumaan suomea.  Sama odotti minua uudelleen suomen kielen osalta yhdeksän kuukauden kuluttua. Minun lieneekin sitten viisivuotiaana ollut helpompi sopeutua kaksikieliseen perheeseen, jossa ottoäitini puhui suomea ja ottoisäni  ruotsia. 

Laittoivat minut vielä ruotsinkieliseen lastentarhaan, jossa ensin alkuun olin kuulemma ollut kovin vaitelias lapsonen. Mutta ei sitä kauan kestänyt, ja siinä lienee auttanut juuri tuo yhdeksän kuukauden aika Ruotsissa. Siitä ottovanhempani luultavasti eivät olleet edes tietoisia.  

Jatkossa puhuinkin aina äidin kanssa suomea ja ruotsia isän kanssa, joka ei vielä silloin osannut suomea. Toisinaan sanoinkin äidille, kun hän kommentoi jotain ruotsiksi sanomaani: -  Etkö kuule, että minä puhun nyt isän kanssa!

Kaksikielisyydestä oli minulle kovasti hyötyä oppikoulussa. Ruotsin läksyä minun ei tarvinnut tehdä ollenkaan koko kouluaikana. Ja viimeisellä luokalla ruotsin kielen opettaja lähetti minut kokeiden alussa jopa asioilleen, koska sain kokeen aina valmiiksi parissakymmenessä minuutissa.

Ylioppilastutkintoakin varten kertailin vain joitakin sivistyssanoja, ja ruotsin kielessä jätin melkein virheettömän paperin.  Valitettavasti englannin ja saksan kielessä pärjäsin tuntuvasti huonommin.

Yliopistossa olivatkin sitten melkein kaikki kurssikirjat valtiotieteellisessä englanninkielisiä. Joten
ainakin passiivinen kielitaito siinä kehittyi.  Ja kyllähän sillä pärjäsi hyvin muutenkin. Koulussa oli opiskeltu latinaakin, ja sen pro exercition tulin sitten suorittaneeksi kuten myös saksan ja myöhemmin italiankin.

Mitä saksan kieleen tulee, sain siinä varsinaisen kielikylvyn tutustuttuani nykyiseen mieheeni, sillä hän ei osannut englantia enkä minä italiaa kuin pari hassua sanaa. Puhuimmekin saksaa puhelimessa ja tavatessamme ensimmäisen vuoden ajan, vaikka olinkin aloittanut heti tavattuamme opiskella itsekseni italiaa. 

Heti syksyllä menin suoraan jatkokurssille sekä yliopistossa että Italian kulttuuri-instituutissa, jossa oli italialainen opettaja. Hänen puheestaan en kyllä ymmärtänyt juuri mitään, ja siksi aloinkin käydä yliopiston kielistudiossa kuuntelemassa nauhoja, joihin ei ollut olemassa mitään kirjoitettua tekstiä. Sama juttu tuli nauhalta ensin normaalilla puhenopeudella, sitten hitaammin ja sitten uudelleen normaalilla nopeudella.  Ja vähitellen italian kieli alkoikin minulle avautua.

Täydellinen ei italian kielen taitoni ole vieläkään,  ja puheestani huomaa, että olen ulkomaalainen. Tuskin se ulkomaalainen korostus häviää keneltäkään, jollei ole oppinut uutta kieltä hyvin nuorena. Olen kuitenkin suomentanut italiankielistä kirjallisuutta, yhden kokonaisen kirjankin ja jopa runoja.

Sen sijaan ruotsinkielen taitoni on ruostunut, koska on niin harvoin tilaisuutta puhua sitä kenenkään kanssa. Aikoinaan ulkomaalaisten toimittajien yhdistyksessä Roomassa ruotsalaiset halusivat välttämättä puhua ruotsia, mutta siihen aikaan olin niin keskittynyt italian kieleen, ettei mieleeni tullut yhtään ruotsin sanaa.  Uskon silti, että tarvittaessa taitoni palautuisi ruotsinkielisessä ympäristössä parissa viikossa. (RVC)